perjantai 15. lokakuuta 2010

Missä koti on?

Tässä Helsingin ja Tallinnan välillä reissatessa mieleen nousee välillä pieni ahdistus: entisessä kodissa pikkusisko on vallannut entisen huoneeni ja siemailee siellä nyt teetä iloisesti hohotellen. Vieraillessani Helsingissä nukun pikkusiskon entisessä huoneessa, pölyisellä parvella 10cm paksulla superlonpatjalla. Toisaalta Tallinnan asuntolakämppä ei millään muutu kodiksi (olen yrittänyt tavaroiden uudelleenjärjestelyä, siivoamista, huonekasvia, mattoa, leipomista...) vaan muistuttaa mielestäni ennemminkin ihmiskarsinaa, johon tulevat uraohjukset säilötään odottamaan valmistumsta.
Ahdistus syntyy kun mikään paikka ei tunnu kodilta eikä missään voi pysähtyä. Ehkä voisin ilmoittaa viranomaisille, että uusi asuinpaikkani on Linda Line?

  Sekä Helsingissä että Tallinnassa on paljon hyviä puolia, joissa on ainesta vaikka mihin. Ollessani toisessa, kaipaan toiseen, tai ainakin on tunne, että pitäisi olla juuri siinä toisessa paikassa.  Ensinnäkin Helsingissä on kaikki rakkaat; perhe ja ystävät. Siellä voi viedä roskat laittamatta ripsiväriä ja käydä baarissa ilman paljettipaitaa ja korkokenkiä. (Viimeksi käydessäni kalliolaisessa baarissa, istuin villapaitaisten ernuhippien kanssa pinossa lattialla!) Helsingissä ei tarvitse käydä bussilla kaupassa. Helsingissä on aina joku, jolle voi soittaa kun tuntuu yksinäiseltä tai epätoivoiselta.

  Tallinnassa taas on koulu, eli saan opiskella sitä mitä haluan, ja se on tosi hienoa. Tallinnassa on lyhyt matka kaikkialle (okei, ei ruokakauppaan, jonne pitää mennä bussilla). Asuntoasiakin kohenee pikkuhiljaa, kunhan saan luotua universumiin sellaisen madonreiän, että kaikki asianosaiset Frankit ovat samaan aikaan samassa paikassa. Tuntuu tosi hienolta sanoa kaikille, että opiskelen Tallinnassa ja uuden kaupungin hahmottaminen sisältäpäin tekee olon todella professionaaliseksi (tiedän, mistä saa parasta sushia, ID-kortin tai halpoja drinkkejä ilman suomalaisörinää, tiedän myös Tallinnan kaikkien homobaarien sijainnin). Myös kielen oppiminen on hauskaa ja jännää (keskustelin eilen puhelimitse suutarin kanssa kenkieni korjaustoimenpiteistä!) Tänne tulo oli opiskelijaelämäni kannalta ehdottomasti myös taloudellisin ratkaisu. On tosi hienoa, että kolmen päivän ruokaostokset tehtyäni kauppakuitin loppusumma on osapuilleen kuuden euron luokkaa ja leffalippu maksa enintään 4,80€.

  Tämä kaikki on saanut minut pohtimaan, voisiko nämä kaksi asiaa yhdistää. Tilanne näyttäytyi toivottomana, kunnes viimeisimmän Suomi-viikonloppuni jälkeen kurkistin postilaatikkoon. Siellä oli paksu kirjekuori Suomi-seurasta! "Hyvä tuore ulkosuomalainen. Olemme poliittisesti riippumaton maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö. -- Koti-ikävää helpottaa muiden suomalaisten tapaaminen ja tilaisuudet saada kuunnella ja puhua suomea. (parempaa, kuin olisin voinut kuvitella!) -- Tuotevälityksemme kautta voit tilata itsellesi ja tuttavillesi lehtiä, kirjoja, videoita, Suomen lippuja sekä monia muita suomalaisia tuotteita. (sieltä saa mm. salmiakkipurkkaa, ruispaloja ja Uuno Turhapuro -DVD:itä! Nyt tiedän, mistä tilaan joululahjanne...)"

  Nyt, arvon lukija, jätän sinut pohtimaan, missä vaiheessa teksti muuttuu kieli poskessa kirjoitetuksi. Itse lähden syömään fetapiirakkaa, joka tuoksuu kodilta.