Pitkän ja rasittavan kesäloman jälkeen ihana kotini on noussut myös opiskelukavereitten silmissä arvoon arvaamattomaan. Jo viikkoa ennen lukuvuoden alkua ensimmäinen onneton vuokrasopimuksensa kesäksi irtisanonut otti yhteyttä ja pyysi auttamaan. Koska olen luonteeltani todella mukava, avulias ja kiltti (ja muutenkin kaikin puolin vailla inhimmillisiä vikoja), sanoin tietysti, että tottakai minulla on alakerrassa tilaa.
Eipä aikaakaan, kun jo toinen turvapaikanhakija raapi ovellani, ja koska ensimmäinen asukas takasi hänen olevan kertakaikkisen bonus pater familias (lat. "hyvä perheenisä" eli kaikin puolin luotettava ja yhteiskuntakelponen kansalainen), en hellämielisyyttäni raatsinut kieltää majapaikkaa häneltäkään. Etenkin kun nämä hilpeät veikot ottivat minut mukaansa katsomaan Conan Barbaari 3D -elokuvaa (kunnon soturimättöä, ah, siinä silmä lepää minkä 3D-migreeniltä pystyy).
Jonain yönä (lakkasin viikon puolivälissä pitämästä niistä lukua) täällä kävi myös kolme sohvasurffaajaa Leipzigista. He olivat valvotun yön ja muutaman sateen jälkeen kovin kiitollisia lämpimästä suihkusta, puhtaista lakanoista ja oluesta. Virvoittauduttuaan yön yli, he jatkoivat matkaansa ja toivottivat tervetulleeksi milloin ikinä vain satun käymään Saksassa päin.
Eilen saapui todellinen bonus pater familias, eli isäni, jolle sain myös raivatuksi tilaa . Tässä vaiheessa pyydän lukijaa huomaamaan, että kaikki muut paitsi ensimmäiseksi mainittu turvapaikanhakija olivat jo poistuneet, joten vuodepaikka vastaanottokeskuksessani oli valmiina. Tällä kertaa yösijaa tarvittiin kuitenkin vain yhdeksi yöksi, sopivasti teatteri- ja ravintolaillan verran.
Tänään olen pyykännyt lakanoita ja siistinyt paikkoja. Varauskirja ensi viikoksi alkaa jo uhkaavasti täyttyä, jouduin jo kieltäytymään viimeisimmästä majoituspyynnöstä. Onhan se mukavaa kohahduttaa samoilla kursseilla opiskelevia saapumalla joka aamu eri miehen kanssa luennolle.
torstai 1. syyskuuta 2011
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Virolainen vatsalaukku ja muita tarinoita
Eestissä viettämäni vajaan lukuvuoden aikana olen omaksunut täkäläiset ruokatavat ihmeen hyvin. Joistakin ruoka-aineista on tullut suorastaan elinehto jota ilman on orpo olo. Aloin kasvissyöjäksi vuodenvaihteessa, mikä tuntui aluksi kovin rajoittavalta, mutta pienen tarkastelun jälkeen totesin, että täällä pärjää vähintäänkin yhtä hyvin kuin Suomessa.
Ensinnäkin, soijapallid (eli soijapyörykät, joo tajusin vitsin, ehehe) ja tofu ovat puolet halvempia kuin lahden toisella puolen. Myös kaikenlaisia papuja ja suurimoita on tarjolla runsain mitoin, jos vain viitseliäisyys riitää. Vihanneksia ja juureksia on saatavana kiitettävä valikoima ympäri vuoden, kiitos itäeurooppalaisten kasvihuoneviljelmien.
Toiseksi, kasvisruokavalioni on pelmeni-lakto-ovovegetaarinen, johtuen tuon siperialaisperäisen herkun laajasta levinneisyydestä päivittäistavarakauppojen pakastealtaissa. Mikäli siis joku ei vielä tiedä, niin pelmeni on pakastettu taikinanyytti, jossa on sisällä lihaa, kalaa tai kasviksia. Enimmäkseen lihaa. Hintaluokassa on suuria vaihteluita sen mukaan, haluaako pelmeninsä syödä pöder- vöi metseatäidissega (eli poro- tai villisikatäytteellä, suomalaistäytteisiä pelmeneitä en ole nähnyt) vai kelpaako satunnainen jauhelihapuriste.
Kolmas ruokaihmettelyni jatkuva kohde ovat paikalliset leivokset. Miten hyviä ja yllättävissä paikoissa tarjolla olevia ne ovatkaan! Esimerkiksi lähikauppani. Valikoima käsittää muutaman nahistuneen sitruunan ja banaanin, purkkikeittoa ja aina vähintään 15 eri laatuista tuoretta leivosta esittelevän konditoriavitriinin. Kun hintakin tuntuu Ekbergiin verrattuna naurettavalta, täytyy vain kadehtien ihmetellä virolaisnaisten kykyä pysyä ohutjalkaisina ja pienivyötäröisinä.
Lempiaiheeni on silti maitotuotteet. Uusi lempijälkiruokani on kohuke; pieni suklaalla päällystetty rahkakuutio. Luonnollisesti kohukeja on saatavana useissa mauissa aina vaniljasta mango-meloniin. Voin myös suositella, että jos ruokakaupassa asioidessa silmät osuvat suluguni-juustoon, kannattaa ostaa ainakin yksi paketti. Se on georgialainen grilli- ja salaattijuusto, joka sopii mielestäni paremmin ainakin em. asioihin kuin feta tai halloumi.
Sokerina pohjalla (tai kermanokareena kirsikan kera jäätelön päälle, joka muuten sekin on täällä tosi hyvää,) esittelen ehdottoman suosikkini; hapukoor on virolainen vastine ruokakermalle, kermaviilille, smetanalle, ruuanlaittojugurtille, smetanalle ja varmasti ainakin tusinalle muulle maitotuotteelle. Hapukoor myydään muovipussissa, jota varten kuulemma kaikilla virolaisilla (sekä minulla) on oma muki jääkaapissa. Olen alkanut lisätä hapukooria kaikkialle. Seljankaan, borsiin, muihin keittoihin, kastikkeisiin, taikinoihin, tortillaan, dippivihanneksiin... Ja ennen kaikkea pelmeneiden päälle!
Head isu!
Ensinnäkin, soijapallid (eli soijapyörykät, joo tajusin vitsin, ehehe) ja tofu ovat puolet halvempia kuin lahden toisella puolen. Myös kaikenlaisia papuja ja suurimoita on tarjolla runsain mitoin, jos vain viitseliäisyys riitää. Vihanneksia ja juureksia on saatavana kiitettävä valikoima ympäri vuoden, kiitos itäeurooppalaisten kasvihuoneviljelmien.
Toiseksi, kasvisruokavalioni on pelmeni-lakto-ovovegetaarinen, johtuen tuon siperialaisperäisen herkun laajasta levinneisyydestä päivittäistavarakauppojen pakastealtaissa. Mikäli siis joku ei vielä tiedä, niin pelmeni on pakastettu taikinanyytti, jossa on sisällä lihaa, kalaa tai kasviksia. Enimmäkseen lihaa. Hintaluokassa on suuria vaihteluita sen mukaan, haluaako pelmeninsä syödä pöder- vöi metseatäidissega (eli poro- tai villisikatäytteellä, suomalaistäytteisiä pelmeneitä en ole nähnyt) vai kelpaako satunnainen jauhelihapuriste.
Kolmas ruokaihmettelyni jatkuva kohde ovat paikalliset leivokset. Miten hyviä ja yllättävissä paikoissa tarjolla olevia ne ovatkaan! Esimerkiksi lähikauppani. Valikoima käsittää muutaman nahistuneen sitruunan ja banaanin, purkkikeittoa ja aina vähintään 15 eri laatuista tuoretta leivosta esittelevän konditoriavitriinin. Kun hintakin tuntuu Ekbergiin verrattuna naurettavalta, täytyy vain kadehtien ihmetellä virolaisnaisten kykyä pysyä ohutjalkaisina ja pienivyötäröisinä.
Lempiaiheeni on silti maitotuotteet. Uusi lempijälkiruokani on kohuke; pieni suklaalla päällystetty rahkakuutio. Luonnollisesti kohukeja on saatavana useissa mauissa aina vaniljasta mango-meloniin. Voin myös suositella, että jos ruokakaupassa asioidessa silmät osuvat suluguni-juustoon, kannattaa ostaa ainakin yksi paketti. Se on georgialainen grilli- ja salaattijuusto, joka sopii mielestäni paremmin ainakin em. asioihin kuin feta tai halloumi.
Sokerina pohjalla (tai kermanokareena kirsikan kera jäätelön päälle, joka muuten sekin on täällä tosi hyvää,) esittelen ehdottoman suosikkini; hapukoor on virolainen vastine ruokakermalle, kermaviilille, smetanalle, ruuanlaittojugurtille, smetanalle ja varmasti ainakin tusinalle muulle maitotuotteelle. Hapukoor myydään muovipussissa, jota varten kuulemma kaikilla virolaisilla (sekä minulla) on oma muki jääkaapissa. Olen alkanut lisätä hapukooria kaikkialle. Seljankaan, borsiin, muihin keittoihin, kastikkeisiin, taikinoihin, tortillaan, dippivihanneksiin... Ja ennen kaikkea pelmeneiden päälle!
Head isu!
torstai 3. helmikuuta 2011
Comparative study
Tämä bloggaus on omistettu tämähetkisen tilanteen parhaudelle.
Asuntolassa asuessani heräsin yleensä siihen, että erasmukset laulavat parvekkeella kello neljä aamulla. Vessaan ja suihkuun pääseminen kolmen naisen taloudessa otti aina oman aikansa. Pyykkitupaan piti jonottaa ja jos ei hakenut pyykkejä ajoissa, joku heitti ne lattialle. Illalla kavereiden kanssa kaupungille lähtö oli hirmuinen prosessi, samaten takaisintulo. Kauppaankin piti mennä trollibussilla.
Löydettyäni asunnon tuossa vähän ennen joulua, kaikki on muuttunut huomattavasti paremmaksi. Aamuisin herätessä kuulen korkeintaan talonmiehen jäänraaputusäänet. Vessaan ja suihkuun pääseminen kolmen huoneen taloudessa on vaivatonta ja pyykkikonekin on aina vapaana. Illalla voi lähteä kaupungille ilman, että tarvitsee huolehtia bussiaikatauluista; kotiin voi tarvittaessa vaikka kävellä. Ystäviä ja kylänmiehiä on helppo majoittaa, koska alakertaan mahtuu mukavasti vaikka neljä ihmistä (testattu tupareissani). Iso marketti on kävelymatkan päässä. Arki sujuu niin mukavasti, että sain kerättyä Rimin etutarravihon täyteen. Lisäksi puutalokortteleista koostuvalla asuinalueellani on oma asukasyhdistys, joka järjestää erilaisia tapahtumia aina katukirppiksestä pyöränkunnostustalkoisiin.
Jopa vanhat mummut tuntuvat ylivertaisilta. Esimerkiksi, eräänä päivänä trollibussissa vanha rouva teki minulle tilaa ja sanoi että minulla on ihan yhtä suuri oikeus istua, vaikka olen nuori. Sitten mummeli alkoi kehua, että olenpas kaunis, ja kun kiitin, hän sanoi, että suomalaiseksi osaan kyllä viroa ihmeen hyvin. Juteltuamme hetken, hän lupasi lähteä auttamaan minua matkalipun ostossa. Ja tämä ihana rouva todellakin tuli kanssani Kristiine-keskukseen ja kiersi tomerasti kaikki mahdolliset lipunostopaikat, kunnes kävi ilmi, ettei lippuja ollut saatavilla, koska uudet eurohintaiset eivät vielä olleet saapuneet painosta. Sitten hän pahoitteli syvästi ja halasi hyvästiksi, toivottaen onnea opintoihin.
Edellä mainittu tapaus tuli mieleeni, kun Helsingissä seisoin ratikkapysäkillä ja paikalle köpötteli pieni mummo kainalosauvojen kanssa. Mummo kysyi minulta komealla viskibassolla, mikä ratikka seuraavaksi tulee. Kun sanoin kahdeksikon olevan vuorossa, mummo alkoi sadatella "Voi jumalauta! Aina minä saan odottaa ja odottaa! Terveyskeskuksessakin odotuttivat koko päivän!" Yritin lohduttaa sanomalla, että kolmonen tulee kyllä ihan muutaman minuutin sisällä, mutta siitäkös mummo vain entisestään yltyi: "Voi perkele! Ja tietysti tulee korkea ratikka johon on vaikea päästä keppien kanssa! Ja minä kun olen tätä maata koko ikäni rakentanut ja kaikkeni antanut, parhaat vuodet ja terveys meni ja silti aina tulee vaan paskaa niskaan!" Kun kolmonen sitten tuli, mummo tökkäsi keppinsä oikopäätä minulle ja alkoi kömpiä sisään. Tarjosin käsivartta tueksi; "No älä nyt töni siinä saatana!"
Asuntolassa asuessani heräsin yleensä siihen, että erasmukset laulavat parvekkeella kello neljä aamulla. Vessaan ja suihkuun pääseminen kolmen naisen taloudessa otti aina oman aikansa. Pyykkitupaan piti jonottaa ja jos ei hakenut pyykkejä ajoissa, joku heitti ne lattialle. Illalla kavereiden kanssa kaupungille lähtö oli hirmuinen prosessi, samaten takaisintulo. Kauppaankin piti mennä trollibussilla.
Löydettyäni asunnon tuossa vähän ennen joulua, kaikki on muuttunut huomattavasti paremmaksi. Aamuisin herätessä kuulen korkeintaan talonmiehen jäänraaputusäänet. Vessaan ja suihkuun pääseminen kolmen huoneen taloudessa on vaivatonta ja pyykkikonekin on aina vapaana. Illalla voi lähteä kaupungille ilman, että tarvitsee huolehtia bussiaikatauluista; kotiin voi tarvittaessa vaikka kävellä. Ystäviä ja kylänmiehiä on helppo majoittaa, koska alakertaan mahtuu mukavasti vaikka neljä ihmistä (testattu tupareissani). Iso marketti on kävelymatkan päässä. Arki sujuu niin mukavasti, että sain kerättyä Rimin etutarravihon täyteen. Lisäksi puutalokortteleista koostuvalla asuinalueellani on oma asukasyhdistys, joka järjestää erilaisia tapahtumia aina katukirppiksestä pyöränkunnostustalkoisiin.
Jopa vanhat mummut tuntuvat ylivertaisilta. Esimerkiksi, eräänä päivänä trollibussissa vanha rouva teki minulle tilaa ja sanoi että minulla on ihan yhtä suuri oikeus istua, vaikka olen nuori. Sitten mummeli alkoi kehua, että olenpas kaunis, ja kun kiitin, hän sanoi, että suomalaiseksi osaan kyllä viroa ihmeen hyvin. Juteltuamme hetken, hän lupasi lähteä auttamaan minua matkalipun ostossa. Ja tämä ihana rouva todellakin tuli kanssani Kristiine-keskukseen ja kiersi tomerasti kaikki mahdolliset lipunostopaikat, kunnes kävi ilmi, ettei lippuja ollut saatavilla, koska uudet eurohintaiset eivät vielä olleet saapuneet painosta. Sitten hän pahoitteli syvästi ja halasi hyvästiksi, toivottaen onnea opintoihin.
Edellä mainittu tapaus tuli mieleeni, kun Helsingissä seisoin ratikkapysäkillä ja paikalle köpötteli pieni mummo kainalosauvojen kanssa. Mummo kysyi minulta komealla viskibassolla, mikä ratikka seuraavaksi tulee. Kun sanoin kahdeksikon olevan vuorossa, mummo alkoi sadatella "Voi jumalauta! Aina minä saan odottaa ja odottaa! Terveyskeskuksessakin odotuttivat koko päivän!" Yritin lohduttaa sanomalla, että kolmonen tulee kyllä ihan muutaman minuutin sisällä, mutta siitäkös mummo vain entisestään yltyi: "Voi perkele! Ja tietysti tulee korkea ratikka johon on vaikea päästä keppien kanssa! Ja minä kun olen tätä maata koko ikäni rakentanut ja kaikkeni antanut, parhaat vuodet ja terveys meni ja silti aina tulee vaan paskaa niskaan!" Kun kolmonen sitten tuli, mummo tökkäsi keppinsä oikopäätä minulle ja alkoi kömpiä sisään. Tarjosin käsivartta tueksi; "No älä nyt töni siinä saatana!"
perjantai 15. lokakuuta 2010
Missä koti on?
Tässä Helsingin ja Tallinnan välillä reissatessa mieleen nousee välillä pieni ahdistus: entisessä kodissa pikkusisko on vallannut entisen huoneeni ja siemailee siellä nyt teetä iloisesti hohotellen. Vieraillessani Helsingissä nukun pikkusiskon entisessä huoneessa, pölyisellä parvella 10cm paksulla superlonpatjalla. Toisaalta Tallinnan asuntolakämppä ei millään muutu kodiksi (olen yrittänyt tavaroiden uudelleenjärjestelyä, siivoamista, huonekasvia, mattoa, leipomista...) vaan muistuttaa mielestäni ennemminkin ihmiskarsinaa, johon tulevat uraohjukset säilötään odottamaan valmistumsta.
Ahdistus syntyy kun mikään paikka ei tunnu kodilta eikä missään voi pysähtyä. Ehkä voisin ilmoittaa viranomaisille, että uusi asuinpaikkani on Linda Line?
Sekä Helsingissä että Tallinnassa on paljon hyviä puolia, joissa on ainesta vaikka mihin. Ollessani toisessa, kaipaan toiseen, tai ainakin on tunne, että pitäisi olla juuri siinä toisessa paikassa. Ensinnäkin Helsingissä on kaikki rakkaat; perhe ja ystävät. Siellä voi viedä roskat laittamatta ripsiväriä ja käydä baarissa ilman paljettipaitaa ja korkokenkiä. (Viimeksi käydessäni kalliolaisessa baarissa, istuin villapaitaisten ernuhippien kanssa pinossa lattialla!) Helsingissä ei tarvitse käydä bussilla kaupassa. Helsingissä on aina joku, jolle voi soittaa kun tuntuu yksinäiseltä tai epätoivoiselta.
Tallinnassa taas on koulu, eli saan opiskella sitä mitä haluan, ja se on tosi hienoa. Tallinnassa on lyhyt matka kaikkialle (okei, ei ruokakauppaan, jonne pitää mennä bussilla). Asuntoasiakin kohenee pikkuhiljaa, kunhan saan luotua universumiin sellaisen madonreiän, että kaikki asianosaiset Frankit ovat samaan aikaan samassa paikassa. Tuntuu tosi hienolta sanoa kaikille, että opiskelen Tallinnassa ja uuden kaupungin hahmottaminen sisältäpäin tekee olon todella professionaaliseksi (tiedän, mistä saa parasta sushia, ID-kortin tai halpoja drinkkejä ilman suomalaisörinää, tiedän myös Tallinnan kaikkien homobaarien sijainnin). Myös kielen oppiminen on hauskaa ja jännää (keskustelin eilen puhelimitse suutarin kanssa kenkieni korjaustoimenpiteistä!) Tänne tulo oli opiskelijaelämäni kannalta ehdottomasti myös taloudellisin ratkaisu. On tosi hienoa, että kolmen päivän ruokaostokset tehtyäni kauppakuitin loppusumma on osapuilleen kuuden euron luokkaa ja leffalippu maksa enintään 4,80€.
Tämä kaikki on saanut minut pohtimaan, voisiko nämä kaksi asiaa yhdistää. Tilanne näyttäytyi toivottomana, kunnes viimeisimmän Suomi-viikonloppuni jälkeen kurkistin postilaatikkoon. Siellä oli paksu kirjekuori Suomi-seurasta! "Hyvä tuore ulkosuomalainen. Olemme poliittisesti riippumaton maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö. -- Koti-ikävää helpottaa muiden suomalaisten tapaaminen ja tilaisuudet saada kuunnella ja puhua suomea. (parempaa, kuin olisin voinut kuvitella!) -- Tuotevälityksemme kautta voit tilata itsellesi ja tuttavillesi lehtiä, kirjoja, videoita, Suomen lippuja sekä monia muita suomalaisia tuotteita. (sieltä saa mm. salmiakkipurkkaa, ruispaloja ja Uuno Turhapuro -DVD:itä! Nyt tiedän, mistä tilaan joululahjanne...)"
Nyt, arvon lukija, jätän sinut pohtimaan, missä vaiheessa teksti muuttuu kieli poskessa kirjoitetuksi. Itse lähden syömään fetapiirakkaa, joka tuoksuu kodilta.
Ahdistus syntyy kun mikään paikka ei tunnu kodilta eikä missään voi pysähtyä. Ehkä voisin ilmoittaa viranomaisille, että uusi asuinpaikkani on Linda Line?
Sekä Helsingissä että Tallinnassa on paljon hyviä puolia, joissa on ainesta vaikka mihin. Ollessani toisessa, kaipaan toiseen, tai ainakin on tunne, että pitäisi olla juuri siinä toisessa paikassa. Ensinnäkin Helsingissä on kaikki rakkaat; perhe ja ystävät. Siellä voi viedä roskat laittamatta ripsiväriä ja käydä baarissa ilman paljettipaitaa ja korkokenkiä. (Viimeksi käydessäni kalliolaisessa baarissa, istuin villapaitaisten ernuhippien kanssa pinossa lattialla!) Helsingissä ei tarvitse käydä bussilla kaupassa. Helsingissä on aina joku, jolle voi soittaa kun tuntuu yksinäiseltä tai epätoivoiselta.
Tallinnassa taas on koulu, eli saan opiskella sitä mitä haluan, ja se on tosi hienoa. Tallinnassa on lyhyt matka kaikkialle (okei, ei ruokakauppaan, jonne pitää mennä bussilla). Asuntoasiakin kohenee pikkuhiljaa, kunhan saan luotua universumiin sellaisen madonreiän, että kaikki asianosaiset Frankit ovat samaan aikaan samassa paikassa. Tuntuu tosi hienolta sanoa kaikille, että opiskelen Tallinnassa ja uuden kaupungin hahmottaminen sisältäpäin tekee olon todella professionaaliseksi (tiedän, mistä saa parasta sushia, ID-kortin tai halpoja drinkkejä ilman suomalaisörinää, tiedän myös Tallinnan kaikkien homobaarien sijainnin). Myös kielen oppiminen on hauskaa ja jännää (keskustelin eilen puhelimitse suutarin kanssa kenkieni korjaustoimenpiteistä!) Tänne tulo oli opiskelijaelämäni kannalta ehdottomasti myös taloudellisin ratkaisu. On tosi hienoa, että kolmen päivän ruokaostokset tehtyäni kauppakuitin loppusumma on osapuilleen kuuden euron luokkaa ja leffalippu maksa enintään 4,80€.
Tämä kaikki on saanut minut pohtimaan, voisiko nämä kaksi asiaa yhdistää. Tilanne näyttäytyi toivottomana, kunnes viimeisimmän Suomi-viikonloppuni jälkeen kurkistin postilaatikkoon. Siellä oli paksu kirjekuori Suomi-seurasta! "Hyvä tuore ulkosuomalainen. Olemme poliittisesti riippumaton maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö. -- Koti-ikävää helpottaa muiden suomalaisten tapaaminen ja tilaisuudet saada kuunnella ja puhua suomea. (parempaa, kuin olisin voinut kuvitella!) -- Tuotevälityksemme kautta voit tilata itsellesi ja tuttavillesi lehtiä, kirjoja, videoita, Suomen lippuja sekä monia muita suomalaisia tuotteita. (sieltä saa mm. salmiakkipurkkaa, ruispaloja ja Uuno Turhapuro -DVD:itä! Nyt tiedän, mistä tilaan joululahjanne...)"
Nyt, arvon lukija, jätän sinut pohtimaan, missä vaiheessa teksti muuttuu kieli poskessa kirjoitetuksi. Itse lähden syömään fetapiirakkaa, joka tuoksuu kodilta.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Kaksinaisuuksia
Käydessäni Suomessa, saatan teistä vaikuttaa edelleen samalta vanhalta Tuulilta joka huimat neljä viikkoa sitten jätti kotinsa ja perheensä ja lähti kohti uusia, merentakaisia seikkailuita. Todellisuudessa elän salaista kaksoiselämää; Lindalinen vessassa Tuulista tulee Mereke!
Kaksoiselämäni on lähes täydellistä. Minulla on on kaikki mitä Batmanillakin on, vai mitäs tähän sanotte: kaksi kotia ja osoitetta, kahdet kotiavaimet, kaksi pankkitiliä eri pankeissa, kaksi henkilöllisyystodistusta, kaksi puhelinta, kaksi ystäväpiiriä, kaksi kieltä, kahdet ruokailutottumukset, kaksi pukeutumistyyliä, kaksi kantapaikkaa, kaksi matkakorttia.
Pukeutumistyyli onkin jännä juttu. Alunperin lupasin itselleni, että huolimatta paikallisista kauneusnormeista, pysyn itsenäni. Kuitenkin, oltuani jonkin aikaa tässä ultrafeminiinisessä atmosfäärissä, huomasin, että vanhat (en ole juurikaan ostanut uusia viimeisen neljän vuoden aikana) vaatteeni ovat yllättävän nuhjuisia. Niistä myös huokuu eräänlainen hippityylinen epäjuristiuskottavuus. Hävettää sanoa, mutta olenkin antanut Mereke-olemukselle periksi ja ostanut naisellisuusasioita.
Todistuskappale nro. 1: korkonilkkurit, mustat, nahkaiset. Onnistuin kuitenkin löytämään mahdollisimman yksinkertaiset, glitterittömät ja soljettomat...
Todistuskappale nro. 2: farkkulegginsit. Tätä ei voi puolustella mitenkään.
Todistuskappale nro. 3: bolero (sellainen kummallinen vaate, jossa on vain hihat, nimen oppiminen oli työn takana, mutta Ravel auttoi)
Mereke-Tuulina pukeudun kaikkiin näihin ja lähden taksilla bilettämään. Matkalla karistan kuubalaisen sikarin tuhkaa ikkunasta ja heittelen kahden kroonin seteleitä.
Onneksi kerran viikossa on pakko käydä Suomessa.
Kaksoiselämäni on lähes täydellistä. Minulla on on kaikki mitä Batmanillakin on, vai mitäs tähän sanotte: kaksi kotia ja osoitetta, kahdet kotiavaimet, kaksi pankkitiliä eri pankeissa, kaksi henkilöllisyystodistusta, kaksi puhelinta, kaksi ystäväpiiriä, kaksi kieltä, kahdet ruokailutottumukset, kaksi pukeutumistyyliä, kaksi kantapaikkaa, kaksi matkakorttia.
Pukeutumistyyli onkin jännä juttu. Alunperin lupasin itselleni, että huolimatta paikallisista kauneusnormeista, pysyn itsenäni. Kuitenkin, oltuani jonkin aikaa tässä ultrafeminiinisessä atmosfäärissä, huomasin, että vanhat (en ole juurikaan ostanut uusia viimeisen neljän vuoden aikana) vaatteeni ovat yllättävän nuhjuisia. Niistä myös huokuu eräänlainen hippityylinen epäjuristiuskottavuus. Hävettää sanoa, mutta olenkin antanut Mereke-olemukselle periksi ja ostanut naisellisuusasioita.
Todistuskappale nro. 1: korkonilkkurit, mustat, nahkaiset. Onnistuin kuitenkin löytämään mahdollisimman yksinkertaiset, glitterittömät ja soljettomat...
Todistuskappale nro. 2: farkkulegginsit. Tätä ei voi puolustella mitenkään.
Todistuskappale nro. 3: bolero (sellainen kummallinen vaate, jossa on vain hihat, nimen oppiminen oli työn takana, mutta Ravel auttoi)
Mereke-Tuulina pukeudun kaikkiin näihin ja lähden taksilla bilettämään. Matkalla karistan kuubalaisen sikarin tuhkaa ikkunasta ja heittelen kahden kroonin seteleitä.
Onneksi kerran viikossa on pakko käydä Suomessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)